Liity jäseneksi

Kolumni: Sukupolvien välisestä ystävyydestä

Tuomas SaloniemiJäsenlehti Kuminan vierailevien kolumnistien sarjan aloittaa Tuomas Saloniemi. Saloniemi on kulttuurialalla työskentelevä asiantuntija, jolta eivät mielipiteet lopu.

Minua pyydetään aina välillä puhumaan sukupolvisodasta ja sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta. Mikäpä siinä. Se homma on toki hävitty aikaa sitten. Ei sitä suuremmin kannata sotaa käydä kun maito on jo maassa. Ei ole oikeudenmukaisuutta, mutta se on maailman tola yleisemminkin.

Suuresti arvostamani Sixten Korkman sen sijaan lietsoi sukupolvisotaa taannoisessa Hesarin kolumnissaan (HS 18.4). Korkman kertoi kuinka hänen sukupolvensa haalii itselleen etuja, joita minun sukupolveni maksaa.

Sixten kuitenkin puijasi vähän. Korkmanin mainitsemista eläkeuudistuksista, sosiaaliturvasta sekä hoitoja hoivapalveluista pääsivät epäreilusti nauttimaan ainoastaan hyvin toimeentulevat kultahampaat, joille jäi aikaa purjehtia ja nauttia elämästä.

Levyseppähitsarin, kansakoulunkeittäjän tai kunnalliskodin hoitajan eläkepäiviä tuskin kukaan ilkeää kadehtia, jos sinne asti on ilman isompia kremppoja päässyt. Vastakkainasettelu ei nimittäin ole ikäluokkien välinen vaan edelleenkin kipeästi yhteiskunnalliseen asemaan sidottu.

Silloiset köyhimmätkin toki hyötyivät Korkmanin ja kavereiden tempusta, mutta se oli sivuseikka. Yhteiskunnan ylimmillä tikkailla seisseet ihmiset siinä varmistivat itselleen kaunista vanhuutta. Muille kävi siinä samalla tuuri. Nykypäivänäkin Euroopan köyhimmät ja hädänalaisimmat maksavat kovimman hinnan taitamattomasta talouspolitiikasta ja hölmöistä ideologioista. Usein köyhimpiä ovat Euroopassa kaiken lisäksi minun sukupolveni niin kutsuttu tonnin sukupolvi.

Ja ikävähän se on sanoa, mutta nykyinen talouskriisi on ennenkaikkea viisikymppisten johtajasetien aikaansaannosta. Työmarkkinamekanismit toimivat niin että nuorisotyöttömyys on alle kymmenessä vuodessa lähes kaksinkertaistunut 23,5 prosenttiin.

Joten minun sukupolveni tehtäväksi jää siis maksaa eläkkeet, hyvinvointivaltio, työttömyyden hoito ja kaikki tämä siis silloin kun työttömyys on sillä tasolla että se uhkaa yhteiskuntarauhaa. Ja ei tämäkään olisi vielä hankalaa, ellei koko yhteiskunta olisi viritetty näiden samojen setien bisneksien tukemiseen vielä hetken aikaa.

Sanomalehtien levikkiluvut ovat laskussa ja ala murroksessa. Mitä tekee valtio? Tukee sanomalehtiä 30 miljoonalla eurolla. Sen sijaan että etsittäisiin uusia toimialoja tai uusia ansaintamekanismeja, kaadetaan tappiolliseen bisnekseen vielä vähän yhteistä rahaa.

Tämä on yksittäinen esimerkki, mutta kuvaa hyvin nykyisen poliittisen eetoksen näköalattomuutta. Setiä kiinnostaa oma bisnes ja sen kannattavuus. Ja nuoriso, no, se ei edes äänestä.

Hyvinvointivaltio on aina puolustamisen arvoinen. Setien määrittelemillä reunaehdoilla se on vain hyvin, hyvin hankalaa.

 

Tuomas Saloniemen blogi: saloniemi.wordpress.com.

 

Avainsanat:

Jaa sivu: