Liity jäseneksi

Idyllin murennuttua - Finlandia-palkitun kirjailija Anni Kytömäen ajatuksia etätöistä

1900-luvun alussa Tuusulanjärven rantamille muutti joukko perheitä, jotka halusivat pois kaupungin vilskeestä. He rakensivat Tuusulaan ja Järvenpäähän – silloiselle maaseudulle – viehättäviä koteja, viettivät aikaa yhdessä, opettivat lapsia kotikoulussa ja laativat taideteoksia, joista moni on uurtunut kansakunnan muistiin.

Tuusulanjärven taiteilijayhteisössä elivät mm. Sibeliukset, Haloset, Järnefeltit sekä Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofelt. Nykyään osa taiteilijakodeista on avoinna yleisölle. Voimme vierailla niissä aistimassa ainutlaatuista tunnelmaa ja haikailla samankaltaista elämänmuotoa. Minustakin on aina ollut sykähdyttävää kuljeskella vaikkapa Ainolan ja Halosenniemen tanhuvilla.

Riitta Konttisen kirjoittaman Aino Sibeliuksen elämäkerran (2019) luettuani olen kuitenkin saanut hieman monipuolisemman näkökulman yhteisöön.

Kaikki taiteilijat eivät viihtyneet maaseudulla kovin pitkään. Aho ja Soldan-Brofelt muuttivat Helsinkiin jo vuonna 1911. Järnefeltit asuivat ateljeekodissaan vuodesta 1917 lähtien enää kesäisin. Sibeliukset elivät Ainolassa lopun ikänsä, mutta sekä Jean että Aino viettivät paljon aikaa muuallakin: Jean työmatkoilla, Aino sukulaisten ja ystävien luona, jonkin kerran myös parantolassa toipumassa uupumuksesta.

Elämäkerturi Konttisen mukaan ”Aino kärsi yksinäisyydestä. Hän kaipasi ystävien seuraa, mielipiteiden vaihtoa, konsertteja, teatteria ja oopperaa, jotka tarjoaisivat henkistä ravintoa ja loitontaisivat arkipäivän huolista”.

Koronavuonna Ainon kokemuksiin on helppo samaistua.

Elämäkerturi Konttisen mukaan ”Aino kärsi yksinäisyydestä. Hän kaipasi ystävien seuraa, mielipiteiden vaihtoa, konsertteja, teatteria ja oopperaa, jotka tarjoaisivat henkistä ravintoa ja loitontaisivat arkipäivän huolista”.

Viime aikoina valtaosa suomalaisista on suositusten mukaisesti tehnyt etätöitä, moni maaliskuusta 2020 asti. Alkuun etätyötä kommentoitiin jopa innostuneesti: työmatkoihin ja laittautumiseen ei kulunut aikaa, oli helpompi keskittyä töihin, lounaspaikkaan oli vain muutaman metrin matka. Kaikki tuntui kätevältä, ja jotkut arvelivat, etteivät enää työpaikalle palaakaan, jos ei ole pakko.

Kun pandemian alkamisesta on kulunut yli vuosi, etätyön uutuudenviehätys on himmennyt. Vaikka koti olisi Tuusulanjärven taiteilijoiden tapaan rakennettu täyttämään kaikki unelmat, ei siellä loputtomiin jaksa olla.

Etätyösuositus on vaikuttanut myös omaan ammattikuntaani, kirjailijoihin. Vaikka kirjailija on periaatteessa aina etätöissä, moni tekee työtä kodin ulkopuolella. Lukuisat kirjailijat kirjoittavat kirjastoissa, kahviloissa tai jaetuissa työhuoneissa. Niissä kirjoittaminen saattaa sujua paremmin ja työ tuntua merkityksellisemmältä kuin kotona. Ihmisten ilmoilla ollessa näkee sivusilmällä lajitovereita ja kuulee ajoittain pientä rupattelua. Syntyy illuusio, että on osa työyhteisöä.


Kun pandemian alkamisesta on kulunut yli vuosi, etätyön uutuudenviehätys on himmennyt. Vaikka koti olisi Tuusulanjärven taiteilijoiden tapaan rakennettu täyttämään kaikki unelmat, ei siellä loputtomiin jaksa olla.

Kun kirjastoihin ei pääse eikä kahviloissakaan pitäisi viipyä pitkään, myös kirjailija joutuu työskentelemään kodin hiljaisuudessa tai kaaoksessa. Etätyön yksinäisyyttä lisää sekin, että kirjailijan työn sosiaalinen puoli, kirjailijavierailut, toteutetaan tällä erää virtuaalisesti. Siinä missä aiemmin sai matkustaa junalla tai bussilla toiselle paikkakunnalle ja jutustella kirjaston työntekijöiden kanssa ennen lavalle nousua, nyt on koetettava nostattaa esiintymisvirettä – adrenaliinia myöten – silkoista mielikuvista.

Jos ihminen on luonteeltaan enemmän tarkkailija kuin osallistuja, jo puheenvuorot tavallisissa Teams-, Zoom- ym. kokouksissa saattavat olla kuormittavia. Jos etäkokous on ”leppoisan vapaamuotoinen”, suunvuoroa voi olla vaikea saada. Kun suun lopulta avaa, joutuu nolona vaikenemaan, sillä joku alkaa puhua päälle. Esiintymisjännitystä potevan oloa ei myöskään helpota se, että kokouksen muita osallistujia ei näe. Nekin, jotka näkyvät, katselevat ohi silmien.

Kotioloissa esiintyjäminä uhkaa karata tavoittamattomiin. Koti on omaa aluetta, rauhan paikka, jonka sekoittaminen julkiseen puhumiseen ja ylipäätään työasioihin voi tuntua epämiellyttävältä. Jos työn haasteita selvittelee olo- tai makuuhuoneessa tai keittiössä, työpäivän jälkeen asioita saattaa olla mahdotonta unohtaa. Lääketieteellistä termistöä lainaten koti ”kontaminoituu” työllä.


Pienten konstien avulla on mahdollista kutsua esiintyjäminää esiin ja varjella kotiminää. Pöydän ”väärällä puolella” istuessani puhuminen jännittää vähemmän, ja kodin ympärillä tuntuu olevan jonkinlainen suojakuori.

Koska etäesiintymisiä ja -palavereja ei voi nyt välttää, olen turvautunut harhautukseen. Ennen etäyhteyden muodostamista siirrän pöydän pois seinän vierestä ja sijoitan tuolini pöydän taakse, päinvastaiseen paikkaan kuin yleensä; sisustusjärjestelyillä imitoin siirtymää vaikkapa Kotkan tai Porin kirjastoon. Sitten nostan pöydän viereen jalkalampun, jotta kokisin olevani esiintymislavalla kohdevalaistuksessa. Suljen puhelimen, kaadan valmiiksi lasillisen vettä, samaan tapaan kuin oikeilla kirjailijavierailuilla.

Pienten konstien avulla on mahdollista kutsua esiintyjäminää esiin ja varjella kotiminää. Pöydän ”väärällä puolella” istuessani puhuminen jännittää vähemmän, ja kodin ympärillä tuntuu olevan jonkinlainen suojakuori. Jos etätapaaminen on tavalla tai toisella hankala, se on helpompi unohtaa, kun tilaisuuden päätyttyä palautan kalusteet oikeille paikoilleen.

Mieltä voi harhauttaa myös silloin, kun etätöissä potee yksinäisyyttä. Jos työ on vaiheessa, jossa taustamusiikki tai -puhe ei haittaa vaan edistää keskittymistä, kokemukseni mukaan radio piristää enemmän kuin äänitteiden kuuntelu. Radiota kuunnellessa yksinäisyys lievenee ja työ saa ryhtiä, sillä voi aavistaa, että samaa ohjelmaa kuunnellaan muuallakin; jossain jotkut naurahtavat samalle kaskulle ja liikuttuvat samasta kertosäkeestä, juuri nyt. Radio todistaa, että muita ihmisiä on yhä olemassa.

Yksin ollessa syntyvät usein parhaat ideat, mutta se edellyttää, että yksinäisyys on valittua. Kun tekee työtä yksin ja ajatukset alkavat tahmata, epätoivo herää herkästi. Ongelmat tuntuvat kasvavan, eteenpäin ei pääse. Joku tasaa silloin tunteitaan mietiskelemällä, mutta on myös meitä, jotka emme kaipaa yhtään enempää mahdollisuuksia syventyä sisäiseen maailmaan vaan palaudumme ”järkiimme” lähtemällä muiden pariin.

Usein ihminen piristyy asioista, jotka tarjoavat vastapainoa normaalille olemiselle. Osa löytää suhteellisuudentajun metsäretkillä, mutta jos etätyöläinen asuu taajaman laidalla tai syrjäseudulla, metsäretkistä on voinut tulla niin arkisia, etteivät ne juuri elvytä. Yksinäinen taivallus saattaa tuntua pelkältä jatko-osalta yksinäiselle työpäivälle. Luonnon rauhoittavaa vaikutusta heikentävät usein myös hakkuut, louhokset, rakennustyömaat, melu, valosaaste ja muut ekosysteemiin painetut lommot. Retkeltä palaa pahimmillaan ankeammalla mielellä kuin lähtiessä.

 

Yksin ollessa syntyvät usein parhaat ideat, mutta se edellyttää, että yksinäisyys on valittua. Kun tekee työtä yksin ja ajatukset alkavat tahmata, epätoivo herää herkästi.

 

Joskus kannattaakin suunnata virkistymään metsän sijasta kaupunkiin. Toisaalta luonto meitä sielläkin oikeastaan puhuttelee, sillä lajitoverien seuran aiheuttamat myönteiset käänteet aivokemiassa ovat biologiaa.

Etätyöläinen voi kerryttää sosiaalista pääomaa myös muuten kuin henkilökohtaisilla tapaamisilla. Pelkkä kadulla käveleminen, kaupassa käynti, konkreettisten ihmisolentojen näkeminen, saattaa auttaa yksinäisyyteen ja ulkopuolisuudentunteeseen.

Korona-ajan etätöistä ovat kärsineet ehkä hieman vähemmän kirjailijat ja muut, jotka ovat työskennelleet yksin jo ennen pandemiaa. Kesti kuukausia ennen kuin sisäistin, että kun puhun kustantamoni työntekijöiden kanssa puhelimessa, he eivät ole tutulla toimistolla vaan kukin omassa kodissaan. Olin tottunut ajattelemaan heitä työhuoneissaan, yhteisen käytävän varrella, yhteisten lounas- ja kahvihetkien rytmittämässä työssä. Kun tajusin, että nyt olemme samassa tilanteessa, koin uudenlaista yhdenvertaisuutta, suoranaista kohtalotoveruutta.

Moni palaa aikanaan työpaikalle. Ikietätyöläinen voi lohduttautua sillä, että etätyöstä juontuvat negatiiviset tunteet ovat luonnollisia. Työskenteleminen päivästä toiseen vailla aitoja kohtaamisia on tuore ilmiö ihmiskunnan historiassa. Entisajan maaseudulla ja kaupungissa työskenneltiin pääosin yhdessä, ja kiertävät ”yksinyrittäjätkin”, kuten suutarit, räätälit ja laukkukauppiaat, tapasivat asiakkaita alati.

Aino Sibeliuksen elämäkerran luettuani olen hahmotellut mielessäni vertaistukiryhmää. Kaikki, joita yksin työskentely ryydyttää, voivat jatkossa muistella Tuusulanjärven taiteilijoita. Kansallisromanttiset kodit, hehkeät puutarhat ja suloiset lapset ja eivät aina pelastaneet. Erakoitumisen tuskaa podettiin näennäisessä idyllissäkin.

Kun pandemia hiipuu, etäelämän aiheuttamiin vaurioihin saattaa löytyä rohtokin yli sadan vuoden takaa. Marraskuussa 1912 Aino Sibelius saapui kotiin jälleen kerran yhdeltä Helsingin-matkalta. Säveltäjäpuoliso kirjoitti muistiin: ”Palasi piristyneenä. Ehkä huvitus on hänelle paras lääke?”

 

Anni Kytömäki (s. 1980) on hämeenkyröläinen kirjailija, joka on työskennellyt kansalaisjärjestöissä ja muusikkona. Kotiseudullaan hän kulkee harjuilla, soilla ja sammalmetsissä, kuuntelee tuulta ja etsii polkuja tarinoihin, jotka saattoivat olla totta. Kytömäen kolmas romaani, vuonna 2020 ilmestynyt Margarita, sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Anni Kytömäki. Kuva: Liisa Valonen 

 

Anni Kytömäki

Anni Kytömäki

Jaa sivu: